Suomen päälakea ovat hellineet aivan mahtavat ja kuulaat syyskelit. Joka yö on pakkasta ollut -8 ja päivällä aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta. Sinänsä aivan ihanaa, sillä kohtahan tuo valopallo jää meiltä piiloon.
Eilen ehdin ylös tunturiin ja kuinkaas kävikään? Wanda-mummo taikoi riekon esiin. Jeppe oli hakuvuorossa Wandan kanssa ja se säesti hienosti Wandaa kun Wanda seisoi…

Pähkäilin tovin, että jaa mites tästä nyt mennään loppulauman kanssa seisovan koiran luo? No, aikuiset jätän paikalle niin, että ne näkevät Wanda ja silloin tajuavat sillä olevan tilanteen päällä. Mutta miten Aapelin kanssa? Paikalla-käskyä on opeteltu mutta en todellakaan luottanut, että se jäisi monien metrien päähän minusta. Ja ainakin silloin se lähtee kun näkee linnun siivittyvän – on se sen verran kuuma kaveri! Puita ei ollut mihin sen olisin kytkenyt. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin ottaa se mukaan. Vein sen tuulen alle ja kun olimme n. 20m päässä Wandasta Aapeli hoksasi seisovan mummokoiran. Aapeli pysähtyi ja painautui vaanivaan asentoon… Aapeli vielä vilkaisi minua, että  ”teenkö oikein?” ja kehuin kovasti. Wanda nosti linnun ja jäi paikoilleen, samoin Jeppe. Jos Aapeli ei olisi ollut remmissä, se olisi juossu lentävän linnun perään. Nyt sain sen edes jotenkin hoksaamaan, että linnun siivittyessä jäädäänkin paikoilleen istumaan. Ja kun vielä Wanda jäi hienosti istumaan niin Aapeli näki, että vanhempikin koira jäi niille sijoilleen. Todella hyvä koulutuksellinen tilanne!

Ilmat ovat olleet mahtavia kuvauksenkin kantilta. Tässä otoksia viime päiviltä…