Tänään tapahtui sellaista mikä sai emännän sydämen pamppailemaan ja hengen salpaantumaan…

Ailigastunturi oli hyvin pimeässä valossa, lue ei valoa lainkaan. Kaamos näytti pimeimpiä hetkiään. Lähdin juoksuttamaan koiria aivan huipulle kun kuvittelin siellä liikumisen olevan helpompaa kuin koivikoissa. Paikoin olikin mutta ihmiselle kinostunut lumi tuotti hikikarpaloita otsaan. Olin jo kiertämässä autolle päin, (jep mastolle oli tie aurattu!) kun Jeppe jäi tönöttämään paikalleen ja katsoi kaukaisuuteen

Katsoin itsekin, että mitä se tuijottaa ja näin Wandan. Sekin tuijotti eteensä…

Evita olikin vieressäni ja huomasin Reetunkin tulevan takaa ja hetken laskeskellessani koiria näin edessäni tämän näyn…Jouduin hieman siristämään silmiäni kun oli niin harmaata, että kuka se siellä seisoo? Sitten näin alarinteessä Woitonjoka säesti siis RESSUA!! Härreguud, ajattelin ja lähdin rämpimään koiraa kohti. Ressu seisoi kylmän tyvenesti, katsoi minuun kerran. Hiki nousi jo pintaan, hengitykseni alkoi olla puuskutuksen puolella kun kerta toisensa jälkeen putosin kinokseen reittä myöten. Jouduin laskemaan myös pyllymäkeä kun jouduin palteen päälle. Tuli minimaalinen lumivyöry ja pelkäsin, että linnut lähtevät kun emäntä pitää kohtalaista ääntä päästessään koiralle. Ressu vain odotti rauhallisena, emäntä lähestyi koiraa ei-niin-rauhallisena. Päässä humisi ja kuulin kuinka sydämeni jyskytti. Jännitys oli huumaava.

Vihdoin pääsin koiralle ja kun olin lähes koirassa kiinni sanoin ”JA!” ja Ressu lähti kuin hauki rannasta, loikki noin 25m päähän, josta nousi 3 riekkoa siivilleen. Huudettuani ”Paikalla!” Ressu jäi niille sijoilleen ja istui. Kutsuin pojan luokseni ja kehuin sen maasta taivaisiin.

Tunne mikä tuollaisen tilanteen aikana ja jälkeen tulee on aivan mieletön. Sitä on vaikea sanoin kuvailla tai ainakaan minun verbaliikkani ei siihen riitä. Sen tietää vain sellainen joka on kokenut koiransa ensimmäisen seisonnan ja sen kun kaikki menee nappiin.

Tämä varmisti sen , että Ressu on seisova kanakoira ja hieno sellainen! 🙂